Muistoja Kursusta

Kotini on Kummun talo Kursussa, jonka on rakennuttanut ukkini Olli Pajari v. 1938- 39. Hän osti valmiin kehällä olevan rakennuksen kooltaan 12 m x 8 m, jonka oli salvannut kursulainen Paavo Soininen Kursun Arovaaraan. Sieltä hirret siirrettiin hevosella kotipaikallemme. Rakennuksen pystyttivät kursulaiset timpurit.

 

Talo poltettiin talvisodan aikana ja sen paikalle on rakennettu nykyinen talo. Kursun kylän talot olivat säästyneet ehjinä, niitä ei ollut poltettu kun kyläläiset palasivat toisesta evakosta 1945. Sen sijaan talvisodan syttyessä kylä poltettiin, ei jäänyt kuin Lapin talo, Rajala, Väinö Alakurtin ja Einari Vuonnalan talot sekä Kehällä ollut Kasasen talo.

 

Isäni Eino Pajari syntynyt 1904 osti nykyisen Kummun talon Olli Pajarin perikunnalta ja asui siinä perheineen kuolemaansa saakka 1975. Äitini Tyyne Kerttu o.s. Väisänen on kotoisin Pahkakummusta ja syntynyt 1908. Hän kuoli 1989. Meitä on kolme tytärtä ja minä olen vanhin, täytin tänä vuonna elokuussa 80 vuotta. Toiseksi vanhin sisareni on Saima Sanelma Järvelä ja nuorin on Maila Kerttu Tervonen. Kaikki asumme nykyisin Oulussa. Kesälomalla tulemme aina kotiimme Kursuun.

 

Ensimmäinen muistikuvani

 

Olin 3-4 vuoden vanhana Kotijärvenrannalla. Äiti ja isä olivat heinänteossa ja minut jätettiin katsomaan kahviveden kiehumista nokipannussa nuotiolla. Minun piti huutaa, kun vesi alkaa kiehua, jotta äiti tietää tulla höystämään kahvin. Se oli tärkeä ja vastuun alainen tehtävä. Seuraavaksi palaa mieleeni, kun kaksi huneroa lähtee katsomaan lumpeenkukkia Keskijärven rantaan. Olin kuusivuotias ja kaverinani oli Kantolan Eero. Minä putosin järveen ja Eero kiskoi minut sieltä ylös. Siitä selvisin säikähdyksellä ja vaatteiden kastumisella. Eeron kohtaloksi koitui astua miinaan sota-aikana Joutsijärvellä Käsmäjoen sillalla.

 

Kansakouluun menin v. 1936

 

Osasin jo lukea ja kirjoittaa kirjoituskirjaimilla. Opettaja testasi minua ja siirsi suoraan toiselle luokalle. Vanhemmat eivät laittaneet minua kouluun seitsemän vuoden ikäisenä, koska olin pienikokoinen. Olin kahdeksan vuotta kouluun mennessä. Kotona olin myös oppinut laskemaan. Meille tuli kotiin Osuuskassan asiakkaiden Säästäjä-lehti. Siinä olevia juttuja luin ja osasin kertoa niiden sisällön muille ulkoa. Äiti tarkasti kertomani jutut lehdestä pitivätkö ne paikkansa. Kursussa oli silloin kolme opettajaa ja koululaisia oli alle sata lasta. Koulukiusaamista ei tunnettu ja opettaja oli koulussa "pää", jota toteltiin ja kunnioitettiin.

 

Lukemaan piti kaikkien oppia, samoin kirjoittamaan. Tukiopetusta ei ollut, jos ei saanut suoritusta jostain aineesta, oli luokalle jäänti tiedossa tai ehdot. Se ei ollut kovin yleistä. Alaluokalla opeteltiin yhteen - ja vähennyslasku ja yläluokilla kerto- ja jakolasku. Helvi Kasanen opetti paljon lauluja ja erilaisia liikuntaleikkejä. Tonttu- ja keijuleikkejä esitettiin joulujuhlissa. Ympäristöoppi oli asiatietoa. Sen avulla opittiin käytöstavat, niiaaminen ja kumartaminen sekä teitittely. Opettajaa ei saanut puhutella etunimellä ja kaikkia vanhempia ihmisiä teititeltiin.

 

Luontoon ja ympäristöön liittyvät tapahtumat, kasvit ja eläimet käytiin läpi. Toki lapset tunsivat ja tiesivät jo paljon ympäristöön liittyviä asioita kouluun tullessaan. Välitunnilla leikimme ulkona vuodenaikaan kuuluvia leikkejä. Kovalla pakkasella ei tarvinnut mennä ulos. Isot tytöt Nanni Lukkarila, Tyyne Rytilahti ja Rauni Tapio pitivät minusta huolta, jotta en paleltunut. He istuttivat minut väliinsä ja sillä tavalla huolehtivat ja lämmittivät minua. Heillä oli voimakas hoivaamisen tarve.

 

Lapsuuden joulut

 

Käsitöissä kaikkien piti oppia villalangasta virkkaamaan patalappu ja kutomaan kahdella puikolla. Tonttu- ja enkeliaiheisia joulukoristeita valmistettiin pahvista ja kartongista. Erivärisistä papereista tehtiin liimaamalla rengasrimpsuja, joita ripustettiin joulukuuseen. Hopea- ja kultapaperista leikattiin tähtiä, niitä laitettiin ikkunaan. Villalangasta tehtiin tonttuja ja oljista yksinkertaisia himmeleitä. Joulukuusessa oli oikeat talikynttilät, jotka sidottiin tukevalla langalla kiinni kuusenoksiin.

 

Joulujuhlien ohjelmien harjoitteleminen alkoi marraskuulla. Minä olin mukana aina laululeikeissä, kai se johtui siitä kun olin pienikokoinen. Mutta jännittävää se oli aina harjoittelu ja esiintyminen kuusijuhlassa. Joulupukki kävi juhlassa ja kaikki lapset saivat häneltä ruskean pussin. Siinä oli keittäjän leipoma piparkakku ja suomalainen omena. Joulukortteja kirjoitettiin kavereille. Ne olivat koululaiskokoa ja keskikokoa. Äiti tilasi niitä meille postimyynnistä ja me myimme niitä siskoni Saiman kanssa. Joululoma kesti kolme viikkoa. Kouluvuoden pituus oli kaksisataa päivää. Koulu päättyi toukokuun viimeinen päivä ja alkoi syyskuun ensimmäinen päivä. Kesäloma kesti kolme kuukautta.

 

Kotijoulut ennen sotaa edeltävältä ajalta ovat mielestäni niitä kaikkein mieleen jääneempiä hetkiä. Joulukuusi oli pirtissä. Se koristeltiin koulussa tehdyillä koristeilla. Kuusenoksiin sidottiin vahakynttilät ja kaupasta ostettua hopea- ja kultavälkenauhaa ripustettiin oksilta roikkumaan. Joulupukki tuli pirttiin iso turkki päällä, joka oli nurinpäin käännetty, samoin karvalakki päässä oli nurinpäin käännetty. Kasvoilla oli pahvista tehty naamari ja keppi kädessä, aisakello tai lehmänkello vyötärölle sidottuna. Pukin vaatteet eivät olleet punaisia vaan harmaita ja vaalean lampaanturkin värisiä. Pukki oli vieras, häntä eivät lapset tunteneet. Itse tehdyt lahjat oli kääritty tavallisiin käärepapereihin, ei ollut jouluaiheisia monivärisiä papereita vielä silloin. Paketit olivat manillasäkissä tai pärekopassa.

 

Jouluruoka oli tavallista liharuokaa mitä kenelläkin nyt oli aitoissaan ja omassa maassa kasvaneita perunoita, joita säilytettiin maakellareissa. Riisipuuroon ja sekahedelmäsoppaan ostettiin tarvittavat raaka-aineet kyläkaupasta. Joulupulliksi leivottiin ukkoja ja akkoja, jotka koristeltiin rusinoilla. Tähdenmallisia joulutorttuja tehtiin torttutaikinaan. Piparkakkuja leivottiin ja juustoja paistettiin joka talossa, jossa vain oli lehmiä. Täytekakkua ruvettiin tarjoilemaan vasta sodan jälkeen häissä marjamehun kanssa. Oli opittu uusia tapoja evakkomatkoilla. Kahvista oli ainainen pula sota-aikana ja sodan jälkeenkin koko neljäkymmentä luku.

 

Joulukirkossa ei käyty Kursusta. Vanhan Sallan kirkolle oli pitkä matka, 60 km. Pappi kävi kylässä kinkereillä kerran vuodessa. Ja häntä kyydittiin hevosella. Kinkereitä pidettiin vuorotellen kylän taloissa. Kinkeriväki ruokittiin aina talonpuolesta. Koululaiset kävivät kinkereillä ja heiltä kuulusteltiin kinkeriläksy ja sisälukutaito. Ne merkittiin kirkonkirjoihin ja kirjattiin läsnäolo. Kaikki vuoden aikana kylään syntyneet lapset kastettiin kinkereillä.

​

Ensimmäinen käynti Vanhan Sallan kirkolla v. 1939

 

Sallalaiset elivät kaikessa rauhassa maalaiseloaan vuonna 1939 vanhassa Sallan kirkonkylässä niin kuin muuallakin kylissä ja koko maassamme. Kirkolle oli rakennettu uusi Osuusliike Sallan kauppa ja vanha puukirkko oli mainittuna vuonna syyspuolella saatu peruskorjatuksi. Kirkkoa uudelleen käyttöön otettaessa järjestettiin vihkiäisjuhla, joka oli koko seurakunnan yhteinen juhla. Kyläkouluille oli lähetetty jo talvella oppilaiden opeteltavaksi tietty ohjelma, joka esitettäisiin juhlassa. Osallistuminen oli vapaaehtoista ja matka- ym. kulut piti itse maksaa. Matkapäivänä meitä oli kolme tyttöä lähdössä Kursusta tuolle hyvin jännittävältä tuntuvalle matkalle. Vieno Kursu, Martta Vuolukka ja minä, olimme nämä matkalaiset, jotka ihan omin neuvoin selvisivät tuosta matkasta näin jälkeenpäin ajateltuna hyvin. Äitini Tyyne opasti minulle, että kun pääsette perille Sallan kirkolle, kysykää opettaja Lyydia Ovaskaisen taloa, siellä varmaan pääsette yöpymään. Ensimmäinen henkilö, jonka tapasimme, osasi neuvoa.

​

​

​

​

​

​

​

​

​

​

​

​

Vanhan Sallan kirkko 100 juhlan juhlaportti 10.9.1939.

​

Kun pääsimme Ovaskaiselle, oli opettaja riemuissaan, että enkeli oli johdattanut meidät heille. Hänen riemunsa vain kasvoi kysellessään meiltä ohjelmaa, joka oli pitänyt opiskella. Hän oli hyvin tyytyväinen osaamiseemme. Me yövyimme matkallamme kaksi yötä. Paluumatkalla tulimme Lapin autossa, jota sanottiin myös sekajunaksi, sillä etuosassa autoa oli matkustajien puoli ja takaosassa kuljetettiin tavaroita. Lappi oli liikennöitsijän sukunimi, eikä Lapin auto liikennöinyt enää sotien jälkeen. Auto pysähtyi paluumatkalla tienristeykseen, jossa oli kaksi taloa. Kysyin kuljettajalta, mikä paikka tämä on? Hän vastasi: Märkäjärvi ja pysähdymme täällä kymmenen minuuttia.

 

Kun kävin toisen kerran vanhassa Sallassa, siellä isännöivät venäläiset. Paljon oli maailmassa tapahtunut. Ainakin erilaisia ovat muistoni ensimmäiseltä ja toiselta matkaltani. Sallan kirkonkylä on siirretty Märkäjärvelle ja Sallan kirkko on rakennettu sinne. Kursuun on rakennettu kyläkirkko.

 

Minun ja Saiman lapsuus päättyi kun talvisota syttyi ja kaikki muuttui sen jälkeen elämässämme. Koululla opettaja tuli ilmoittamaan portaille pihalla oleville lapsille: Koulua ei ole tänään eikä toistaiseksi, sillä miesopettaja on joutunut sotaan. Kursun opettajina olivat tuolloin Hilda ja Veli Rautoma. He opettivat kursulaisia lapsia vielä sodan jälkeenkin.

 

Evakkoon lähtö tapahtui muutaman päivän jälkeen. Me nousimme postiautoon kotimme kohdalla ja menimme siinä Kemijärvelle. Yövyimme Kemijärvellä Palokunnan talolla, jossa en nukkunut koko yönä. Se oli elämässäni ensimmäinen valvomani yö. Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa junalla Tornionjokivarteen Karunkiin ja siellä Aapajoen koululle. Sieltä kävin Ruotsissa Tornionjoen yli jäätä pitkin kahvin ostoreissulla evakkotalon Maila-nimisen tytön kanssa.

 

Keväällä 13.3.1940 rauha solmittiin. Sen jälkeen lähdimme takaisin kotiseudulle. Ensin Kemijärvelle ja sieltä Tapionniemeen. Toukokuulla menimme Joutsijärvelle Kustulaan, siellä asuimme syyskuulle. Äiti ja Isä olivat olleet kesän Kursussa viljelemässä peltoja ja kasvattaneet perunaa. Sekä rakennuttaneet pienen hirsimökin, johon menimme asumaan. Koulu alkoi lokakuussa Kasasen talossa. Kovilla pakkasilla oli pirtissä niin kylmä, että oppitunneilla piti olla päällysvaatteet päällä ja vanttuut kädessä.

 

 

Heinäniityllä.

 

Kotimme oli perinteinen maalaistalo, lehmiä ja nuorta karjaa oli 10 päätä, hevonen, sika ja kanoja. Heinäntekoon alettiin angervan ruvetessa kukkimaa heinäkuulla. Sanottiin: Nyt heinä on raavasta. Varpuojalla viiden kilometrin päässä oli niittyjä viisi lavonalaa ja yksi suova. Sinne kuljettiin jalkaisin ja siellä oltiin koko viikko. Joskus käytiin saunassa puolivälissä viikkoa kotona.

 

Käsmäjoen niityille kuljettiin veneellä. Kaukaisin niitty oli Pahkakummussa Sulavassa 30 km päässä. Siellä oltiin reilu viikko heinäaikaan, niin kauan kuin kaikki heinät oli saatu latoon.

 

Kuivat ruokatarvikkeet kuten kuivaliha, kuiva leipä ja jauhot vietiin sinne jo kevättalvella rekikelien aikaan. Jokivarsiniityillä pyydettiin Käsmästä haukia, joista keitettiin kalakeittoa. Aamulla keitettiin ohra- tai ruispuuro, päivällä oli kuivalihavelli. Se keitettiin kuivatuista poronkylki- ja luulihoista, sekaan laitettiin perunoita ja keitto suurustettiin ohrajauhoilla. Kahvit keitettiin neljä kertaa päivässä nuotiolla mustalla nokipannulla. Kotona kirnuttua voita oli puurasioissa, voita syötiin puuron silmänä ja leivänpäällä. Juomana oli puuleilissä kirnupiimää. Luonnonheinä niitettiin viikatteella kareille ja annettiin kuivua levällään. Jos ne eivät ehtinyt kuivua samana päivänä, ne laitettiin lapposille illalla haravan avulla yönajaksi, jotta yökaste ei olisi niitä kastellut. Aamulla levitettiin taasen kuivumaan.

 

Kuivat heinät kannettiin sapilailla latoihin ja levitettiin siellä lavon orsille ensiksi. Jos rupesi päivällä kerääntymää pilviä taivaalle, niitetty heinä kääräistiin äkkiä nokkosille ja levitettiin sateen jälkeen taasen kuivumaan niityille ja jokitörmille. Sulavassa oli niittylaavu, jossa yövyttiin ja ruoka valmistettiin nuotiolla. Heinäntekoon kului aikaa pitkälle syyskesään asti, joskus syyskuullakin saattoi joku talollinen koluta vielä kaukaisilla selkosilla niittyjä. Heinät ajettiin talvella hevosella kotilatoon, josta karjalle annettiin niitä päivittäin. Lisäksi riivittiin lehtiä lehmille kesällä, ne kuivattiin kotona lavon lattialla ja sekoitettiin talvella appeeseen hevoselle ja lehmille jotka olivat poikineet.

 

Maito kermottiin ja kirnuttiin voiksi kotona. Voita myytiin n. 10 kg tinki kerrallaan Osuusliike Lapinmaan Kursun myymälään ja sitä osti suoraan kotoa yksityiset henkilöt. Kermaa lähetettiin 50-luvulla Kemijärven meijeriin. Kursuun rakennettiin Koilliskuntain Osuusmeijeri. Maito alettiin lähettää sinne tonkissa, mutta silloin elettiin jo vuotta 1959. Heinät tehtiin saroilta ja kuivattiin seipäillä. Sisareni Saima osti EMV- henkilöauton 1955. Sitä kutsuttiin Emmaksi, sillä kuljimme Varpuojan saroilla heinänteossa päivittäin kotoa. Separaattorit joutuivat kaikissa taloissa vinteille ja aitan nurkkiin. Oli alkanut uusi aika. Karjakeittiöihin ostettiin maidonjäähdyttimet ja lypsykoneet. Lehmät laidunsivat kotipelloilla paimenpoikalangan sisällä. Vuonna 1960, hyvänä poutakesänä, heinä tehtiin kymmenessä päivässä saroilta ja kuivanmaan pelloilta. Sinä kesänä oli Pohjois-Sallassa Tuntsan metsäpalo.

 

 

Isomaan kansakoulu

 

Isomaan rintamamieskylään on Kursusta viisi kilometriä. Koulu perustettiin sinne 1956 ja se aloitti toimintansa Jenni ja Reino Iivarin talossa. Olin ensimmäinen opettaja kylässä. Sallan kansakoulutoimenjohtaja Toivo Ovaskainen esitti minulle että lähtisin käynnistämään koulun toiminnan. Edellisenä vuonna olivat kylän lapset käyneet koulua Mälävaarassa ja asuneet viikot siellä asuntolassa.

 

Kylään olivat tulleet asumaan 1950- luvun puolivälissä toisessa maailmansodassa Suomen armeijassa taistelleet 18 sotilasta. Suomen valtio rakensi korpeen tien ja erotti maat jokaiselle, sekä osoitti kartanoiden paikat. Nämä miehet sekä heidän vaimonsa ja lapsensa rakensivat 18 rintamamiestilaa. Muuttanut väestö oli sallalaisia perheitä pitäjän muista kylistä. Perheissä oli lapsia paljon, olihan valtiovallan toimesta heti sota-ajan jälkeen esitetty suositus: Pitää tehdä lapsia paljon Suomeen, jo valtakunnan turvallisuudenkin takia. Tämä sodan jälkeen syntynyt suuri ikäluokka alkoi tarvita kouluja yhä laajenevassa määrin.

 

Oli yksi ongelma, joka piti ratkaista. Kylän nimi oli Haisujänkä. Koulutoimenjohtaja totesi, emmehän me voi perustaa sen nimistä koulupiiriä. Eihän sinne Haisujängälle saada ketään tulemaan opettajaksikaan. Eiköhän laiteta jokin muu nimi koulupiirille. Katsottiin yhdessä kartasta, mikä olisi sopiva nimi. Kylään suunnitellun tulevan koulun tontti oli erotettu Isomaa- nimisen maa-alueen laitaan. Sen perusteella koulupiiri nimettiin Isomaan koulupiiriksi. Koulu aloitti toimintansa syyslukukauden alussa 1956. Seuraavat kaksi vuotta koulu toimi Saima ja Herman Tauriaisen talossa.

 

Kylän nimi muutettiin myöhemmin kyläläisten toivomuksesta Sallan kunnanhallituksen päätöksellä Isomaaksi. Vuoden 1959 syyslukukauden alkaessa Isomaan koululaiset ruvettiin kuljettamaan Lapajärvelle kouluun ja Isomaan koulupiiri lakkautettiin.

 

Alla Kursun Kansakoulun luokkakuvat v. 1936 - 1937

 

kuvat © Ilmari Onkamon ja Taimi Tiihosen kokoelma ja yläluokan kuva Nanni Niemelän o.s. Lukkarilan albumista

​

​